Joulu on paha juhla ihmiselle, joka kärsii jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Lahjapapereihin käärittyjä suklaarasioita tulee kasa, ja kaikki on pakko syödä. Ei sillä, minä rakastan suklaata! Rakastan hyvää ruokaa, rakastan karkkia. Mutta vihaan sitä, mitä se tekee vartalolleni. Silti ravaan jatkuvasti jääkaapilla hakemassa lisää ja lisää suklaata. Suklaata, jota voisin syödä koko loppuelämäni ja jättää kaiken muun pois.

Ajattelen, että syön nopeasti nuo kaikki pois, silläkin uhalla, että lihon mielettömästi. Sitten en pääse syömään jatkuvasti jotakin - helpompi laihduttaa se muutama kilo vauhdilla kuin syödä jatkuvasti suklaata ja silti yrittää pysyä laihana.

Aamuisin näytän melkein kivalta peilissä. Vatsani on melkein litteä, kun en ole moneen tuntiin syönyt mitään. Illalla peiliin katsominen on itsekidutusta. Vatsa pömpöttää rumasti, ja mittanauha kiroilee. Vaa'alla käyn kovin harvoin, kun se on äidin ja isän makuuhuoneessa. Onneksi.

Koulu alkaa vasta tammikuun seitsemäs, kerrankin ikävöin sitä laitosta. Siellä on niin kurjaa ruokaa, ettei paljoa viitsi syödä.

Varmaan pakko kirjoittaa ihmissuhteistakin hieman. Olen niin ihastunut, että sattuu - ihastunut tyttöön, joka asuu melkein toisella puolella Suomea, ja on aika pitkälti hetero. Sain häneltä joululahjankin, olin onneni kukkuloilla. Tyttö sanoo minua kullaksi ja muruksi, muttei tarkoita sillä mitään suurempaa.

Tänään tyttö kertoi, että eräs ystävänsä on alkanut käyttäytyä oudosti häntä kohtaan, alkanut osoittaa kiinnostusta. Sydämeni hakkasi ja minuun koski. Helpotus, kun tyttö sanoi pitävänsä ko. ystävää lähinnä isoveljenä.