Meninpä löytämään itselleni tuossa viikko takaperin tyttöystävän. Valitettavasti neiti sai jo aiemmin tietää, ettei suhteeni ruokaan ole ihan normaali... Ja tietysti hän on huolissaan, ja huomauttelee asiasta.

Äsken valitin, kun kärsin ehkäpä lievästä anemiasta (päässä heittää eivätkä silmät pysy ihan menossa mukana, en saa katsetta tarkennettua nopeasti):

Minä: Päässä heittää eikä silmätkään oikein toimi, äiti väittää anemiaksi.

Tyttö: Ihan mahdollista kun syöt noin huonosti.

Minä: Enkä. Ihan hyvin. Turha syödä enempää kuin on nälkä. En vaan ole syönyt vitamiinipillereitä vähään aikaan.

Tyttö: Kuules kultsipuppeli, normaalista ruoasta saa oikeasti tarpeeksi ravintoaineita ja vitamiineja, ei silloin pitäis tuollaista ilmetä.

Hmh. Ei kiva, en halua että tyttö joutuu huolehtimaan minun terveydestäni. Neiti on itse ihan luuviulu, minulla on vielä pitkä matka sellaiseen. No, onneksi tyttö ei tosiaan itsekään paljoa syö, joten kyläillessäni hänen luonaan en joudu väkisin syömään.

Olen nyt mennyt pari viikkoa todella vähällä ruoalla, hyvä jos 700 kcal on tullut päivässä. Ihmekään, jos on hippunen raudanpuutosta. Mutta tähän alkaa tottua kyllä, kunhan muistan alkaa taas ottaa vitamiineja. On varsin hyvä olo, kun ei tule syötyä paljoa ja koiran kanssa teen melkein joka päivä ainakin puolen tunnin kävelylenkin. Vaakamme väittää, ettei paino ole pudonnut, mutta peili sanoo muuta. Vähän nurinkurista?